Mehiläisten historia -romaani vie mehiläistarhauksen pariin

Norjalaisen Maja Lunden kirja Mehiläisten historia saa pohtimaan mehiläisten ja pölyttäjien merkitystä. Tänä syksynä suomeksi ilmestyneessä kirjassa on myös paljon perustietoa mehiläistarhauksesta.

Kirjan kirjoittanut Maja Lunde vieraili Suomessa Helsingin Kirjamessujen yhteydessä, ja pääsin juttuttamaan häntä. Lundenilla itsellään ei ole mehiläistarhaustaustaa, mutta hän oli kiinnostunut aiheesta mehiläiskatoon liittyneen uutisoinnin vuoksi.

"Ensimmäiset puolitoista vuotta kirjan tekemisessä olivat ennen kaikkea tiedon hankintaa ja hakemista. Etsin tietoa netistä, vaihdoin sähköposteja erilaisten tarhaajien kanssa ja vierailin mehiläistarhaajien luona."

Mehiläisten historia etenee kolmella eri aikatasolla. Kaukaisempaa historiaa siinä on kuvaus 1800-luvun puolivälin Saksasta ja siitä, miten mehiläispesä kehittyy nykyisin yleisimmin käytettyyn malliin. Lähihistoriaa käsittelee Yhdysvaltoihin sijoittuva osuus, jossa tarhaaja kohtaa mehiläisten katoamisen. Tulevaisuus on kaukana Kiinassa, kun mehiläiset ovat kadonneet maapallolta.

"Tietysti aihe on suuri ja myös hieman ahdistava. Mutta toivon, että pysyn silti välittämään lukijalle myös toivoa tulevaisuutta ajatellen", Lunde totesi.
"Ja onhan kirja tarina myös perheistä ja vanhemmuudesta."

Annoin Maja Lundnille tietysti pienen purkin
suomalaista hunajaa.
"Käytämme paljon hunajaa kotona,
ja nykyisin sitä myös usein saa lahjoina", kirjailija kertoi.

Suomentajakin teki paljon taustatyötä

Suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt hienoa työtä perehtyessään alan sanastoon. Kirjan luettuani otin yhteyttä ja kysyin, miltä tuntui ahkeroida Mehiläisten historian parissa.

Huttunen totesi, että Maja Lunden kirjan suomentaminen oli kivaa.
"Se on tärkeä poliittinen teos, ja siinä on paljon hyödyllistä tietoa ja ajattelemisen aihetta. En itse ollut perehtynyt mehiläistarhaukseen ennen kuin ryhdyin työhön muuten kuin hunajan syöjänä (ja olen kerran käynyt mehiläistarhalla, muistaakseni Juvalla), mutta tässä kirjallisuuden kääntäjän roolissa pääsee työn puolesta tutustumaan jännittäviin erikoisaloihin, ja se on aina hauskaa."

Mehiläistarhaukseen ensimmäistä kertaa perehtyvä törmää pitkään listaan outoja sanoja, kuten emokenno, lista, kehä, Langstroth, avosikiö ja pohjuke. Suomentajalla on keinonsa termiviidakossa kulkemiseen.

"Tein alussa itselleni listan kaikista mehiläishoidon termeistä ja luin taustoja mm. teidän verkkosivuiltanne sekä kaupallisten kasvattajien blogeista, mehiläispesien historiasta ja mehiläiskadosta, kävin jopa mehiläishoitajien tarvikkeita myyvien verkkokauppojen sivuilla. Tämä on aivan normaalia tiedonhakua, ja melkein jokaisen teoksen kohdalla kääntäjä joutuu paneutumaan johonkin itselleen vieraaseen käsitteistöön."

Mehiläisten historia -kirjasta saa hieman käsitystä siitä, mitä kaikkea mehiläistarhaus vaatii. Huttusellekin oli yllätys, miten tarkkaa, haastavaa ja vaikeaa mehiläistarhaus todella on.

"Mielestäni Maja Lunde onnistuu tavoittamaan sen ainutlaatuisen herkkyyden, mikä tähän tärkeään ammattiin liittyy - ja miten valtava globaali vaikutus luonnon tasapainon järkkymisellä ja ihmiskunnan häikäilemättömyydellä on. Tarinahan etenee pienestä suureen ja sitten taas pieneen: ihmiseen, yksilöön, aikuisiin ja lapsiin, menetyksiin ja toiveikkuuteen. Ja nyt arvostan käsityötä entistä enemmän!"

Oma kirjani on nyt varustettu myös Maja Lunden omistuskirjoituksella.

Lunde, Maja. Mehiläisten historia. 2016. Kustantaja Tammi.

Munajuomaresepti innosti tislaajan kokeiluun

Raakoja kananmunia sitruunamehussa liotettuna ja joukkoon konjakkia ja hunajaa. Vuonna 1948 Mehiläistalous-lehdessä julkaistu, ravitsevana juomana mainostettu seos ei kuulosta kovin herkulliselta. 

Reseptin hämmentävin osuus on se, että kananmunia pidetään sitruunamehussa, ja munien kuoren annetaan päivien aikana liueta mehuun.

Helsinki DistillingCompanya pyörittävä Kai Kilpinen kuitenkin innostui netissä jakamastani reseptistä. 

 

Tässä sitruunamehussa lilluneet munat odottavat,
että saavat joukkoonsa muut raaka-aineet.
(Kuva: Kai Kilpinen)

Kilpinen seurasi ohjetta muuten, mutta vaihtoi konjakin tislaamonsa omaan tuotteeseen, omenaiseen Applejackiin. Mehiläistarhauksen kannalta se onkin oiva valinta, sillä juomaan käytetyt omenat tulevat Salosta, ja siellä tietysti myös mehiläiset pörräävät pölytyshommissa.
”Maku munaisan raikas, ei vahvaa kaupallista potentiaalia”, kuvaili Kilpinen valmista tuotetta.

Kiitän Kilpistä rohkeasta kokeilusta!

Kai Kilpinen edustamansa juoman ja minä edustamani
hunajan kanssa. Itse en päätynyt maistamaan
ravitsevaa munajuomaa, ja täytyy myöntää, että
tämä hunajaresepti ei edes houkutellut testaamiseen.

Mehiläishoidon innovaatiot 1930-luvulla ja hoidokkien onnellistamista

Selasin 1930-luvun Mehiläinen-lehtiä ja vastaan tuli pari kiinnostavaa keksintöä. Tai siis oikeastaan vain ideoita keksinnöistä: juttujen perusteella ei vaikuttanut siltä, että keksintöjä olisi todella käytetty missään.

Ensimmäinen keksintö toi heti mieleen viime vuonna paljon alalla huomiota herättäneen Flow Hiven. Flow Hiven perusajatuksena on se, että hunaja virtaa muoviputkia pitkin suoraan purkkiin. Alalla monet tosin epäilevät homman järkevyyttä ja toimivuutta.

Flow Hiven kaltaista ideaa esiteltiin vuonna 1934. Kennoista poistetaan pohjat, ja kourujen ja putkien kautta hunaja valuu säilytysastioihin. Tästä uskottiin säästyvän merkittävästi aikaa: ei tarvitse odottaa, että mehiläiset peittävät hunajan, eikä erillistä linkoustakaan tarvita.

Tosin jutussa myönnettiin haittapuoleksi se, että koska hunaja ei ole mehiläisten valmiiksi valmistamaa, ei sen laatu ole  niin korkea kuin kypsässä hunajassa. Hunajan uskottiin kuitenkin kelpaavan hyvin esimerkiksi panimo- ja leipomokäyttöön.  

Toisessa pikkujutussa kerrottiin pistimen katkaisijasta. Ideana on, ettälaitteen avulla voidaan katkaista työläisten pistimet ongelmitta. Tämän tietysti ajatellaan helpottavan tarhaajan työtä, kun ei tarvitse pelätä piikkejä.

Minulle laitteen kuvaus toi mieleen lähinnä giljotiinin. Vaikea kuvitella, että moinen vekotin olisi aina osunut nätisti nimenomaan pistimeen. Koska laitteesta ei ole myöhempiä kuvauksia, on se tainnut jäädä pelkälle kokeilun tai idean asteelle.

Saman vuoden lehdessä on kuvaus mehiläishoidon opiskelusta. Perustat ovat aivan samat kuin nykyisin! Sitä paitsi termi hoidokkien onnellistaminen on todella mainio.

"Meitä totutettiin myös jo ulkoapäin tarkkaamalla näkemään tärkeimmät seikat pesäkunnan tilassa, sillä hoitaja ei häirtse mehiläisiä avaamalla suotta pesää, niinkuin innostunut vasta-alkaja varmaan tekee. Kun merkit osoittavat, että jokin apu on tarpeen joko hoidokkien onnellistamiseksi tai hoitajan sadon parantamisesksi, puuttuu hoitaja asiaan harkituin keinoin. Hoidon onnistuminen vaatii mehiläisten elämäntapojen tuntemista, jokainen hoitotoimi pesäkunnan sisäisten lakien silmällä pitämistä. Siksi on mehiläisten elämän tunteminen hoito-opin välttämätön perusta."

Näin minusta tuli trendikäs hunajaviestijä

"Jos viisi vuotta sitten joku kaverini olisi sanonut, että on mennyt töihin jonnekin mehiläisliittoon, niin olisi se tuntunut vähän hassulta. Mutta nykyisin se vaikuttaa tosi hienolta!"

Jotenkin näin kaverini Riikka sanoi minulle perjantaina. Nyökyttelin, sillä enhän itsekään olisi tajunnut esimerkiksi kymmenen vuotta sitten hakeutua hunajan ja mehiläisten pariin.

Saati, että olisin vuosituhannen vaihteessa opiskellut yliopistossa mehiläistenhoitoa. Vaikka siis samaan aikaan suoritin maatalous-metsätieteiden maisterin tutkintoa juuri siinä ainoassa tiedekunnassa, jossa opetetaan mehiläiskursseja.

Totesimme kaverin kanssa, että siivekkäistä tuotantoeläimistä kanat ja mehiläiset ovat nousseet viime vuosina voimakkaasti esiin. Niitä halutaan myös omille takapihoille.*

Molempien suosion kasvuun vaikuttavat monet syyt. Mehiläisten kohdalla iso asia on varmasti se, miten mehiläiset ovat saaneet paljon julkisuutta erityisesti mehiläispesien kuolemiin ja pölytyksen merkitykseen liittyneen uutisoinnin vuoksi. Lisäksi ruokaan, esim. puhtauteen ja tuotantotapoihin, on kohdistunut paljon huomiota. Siitä saa myös hunaja siivunsa. Kaikenlainen itse tekeminen ja kasvattaminen on ollut kovassa nousussa.

Hunajaviestijä työssään: kuvaruutukaappaus videolta,
jota tein hunajasta viime syksynä.

Mikäs tässä siis toimiessa trendikkäänä hunaja- ja mehiläisviestijänä!

Minä aloitin pestin reilut kaksi vuotta sitten. Huomasin silloin Hesarissa työpaikkailmoituksen, jossa minulle ennestään tuntematon Mehiläishoitajain Liitto haki henkilöä toimittajaksi ja kuluttajaneuvojaksi.

Työ vaikutti kuvauksen perusteella mainiolta: saisin tehdä työtä aidosti hyvien asioiden eteen ja käyttää niitä viestinnän taitoja sekä kuluttajuuteen liittyviä näkemyksiä, joita olin ehtinyt hankkia.

Hunajasta olin tosissani innostunut Sveitsissä, jossa mieheni kanssa asuimme puoli vuotta vuonna 2011. Silloin huomasin, miten monin tavoin hunajaa voidaan tuottaa ja markkinoida ja miten mehiläispesät näkyivät maisemassa. Markkinoinnissa meillä suomalaisilla on vielä paljon tekemistä. 

Mehiläishoidosta en siis ennen töiden aloittamista tiennyt juuri mitään. Mutta vähitellen, ja välillä jopa huomaamatta, opin koko ajan lisää. Nyt osaan jo jollain tavalla keskustella vaikkapa varroasta, vaakapesistä, pölytyspalvelusta, talvitappioista, hunajalingoista, neonikotinoideista, propoliksesta ja hunajien rakenteesta.

Tosin tieto lisää tuskaa: mitä enemmän opin, sitä vaativammalta mehiläishoito näyttää. On siis helppo arvostaa heitä, jotka toimivat mehiläistarhaajina ja tuottavat hunajaa sekä muita mehiläistuotteita.

*Kanoilla ja mehiläisillä on muuten paljon yhteistä historiaa näin järjestönäkökulmasta: vuonna 1909 perustettiin Suomen Siipikarjan ja Mehiläishoito Yhdistys. Kanojen ja mehiläisten liitolliset tiet erkanivat lopullisesti vasta 1945.

Keitä ovat 1960-luvun hunajamainosten lapset?

Valokuva-arkistoissamme on mainostarkoitukseen otettuja kuvia lapsista, jotka nauttivat hunajaa. Kyseisiä kuvia on aikanaan siis käytetty hunajamainonnassa, ja niitä löytyy esimerkiksi 1960-luvun Mehiläistalous-lehdestä.

Äkkiseltään lehdistä en löytänyt tietoa, keitä nuo lapset ovat. Se voisi lukea ehkä liiton vanhoissa kokouspöytäkirjoissa, mutta niiden läpikahlaamisessa olisi iso työ.

Siksi ajattelin kokeilla, jos nettiverkostojen kautta löytyisi apu. Tunnistaako joku siis näitä  hienoja hunajan mainoskasvoja vuosikymmenten takaa?

Ekologinen mehiläisvahakynttilä myös tuoksuu hyvälle

Viime joulun tienoilta jäi mieleeni, kun Allergia- ja astmaliitto toivoi tuoksukynttilöille
myyntikieltoa. Vaikka en itse ole tuoksuille herkkä, niin en erityisemmin pidä tuoksukynttilöiden ympärilleen levittämistä hajuista.

Sen sijaan mehiläisvahakynttilän tuoksu on aivan eri asia. Se on mieto ja miellyttävä. Onhan se sentään aitoa tuoksua, eikä mitään esanssista vaniljaa tai havua.

Mehiläisvahaa saadaan hunajantuotannon ohessa. Se on siis ekologinen kynttilämateriaali, ja sillä on pitkä historia. Esimerkiksi keskiajalla luostareiden yhteydessä olleiden mehiläispesien tärkeä tehtävä oli tuottaa vahaa.

Kynttilät olivat silloin tietysti tärkeitä vahan käyttökohteita, mutta vahaa käytettiin myös moneen muuhun tarkoitukseen.  Kansalliskirjasto kertoo esimerkiksi keskiajan kirjoitusmateriaaleista:

"Arkisessa kirjoittamisessa ja kirjoitusharjoituksissa käytettiin usein vahatauluja. Kyse oli puulevyistä, joiden pinnalle oli levitetty mehiläisvahaa ja mahdollisesti pihkaa tasaiseksi kerrokseksi, jolle oli hyvä kirjoittaa terävällä puikolla, styluksella."

Mehiläisvaha sopi myös ruumiin muumiointiin, kuten YLEn uutinen kertoo:

"Verisuoniin on kaadettu punaista ainetta, jolla estettiin ruumiin mätänemistä. Tutkimuksissa aine osoittautui mehiläisvahan, kalkin ja helakanpunaisen elohopeasulfidin sekoitukseksi."

Mehiläisvahan satoja vuosia sitten tapahtunut käyttö auttaa myös nykypäivän tutkijoita Turun tuomiokirjon pyhäinjäännösten äärellä:

"Esimerkiksi sineteistä voidaan selvittää, missä ja mikä mehiläislaji on tuottanut niissä käytetyn mehiläisvahan." 

Mehiläisvahakynttilöitä myydään valmiina, mutta niitä voi tehdä vaivatta myös kotona. Koostin pienen videon, jolla näytän kynttilän tekemisen valmiista levystä.

Muoteissa tehtävät kynttilät vaativat jo hieman enemmän taitoa. Ehkä ensi jouluna ahkeroin niitä?




Tiedoksi muuten vielä, että pienet mehiläisvahakynttilöiden jämät voi heittää biojätteisiin.

Mehiläishoidon historiaa vanhoissa valokuvissa

Sain sähköpostiini kuvan, jossa näkyi suomalaista mehiläistarhausta 1950-luvun alusta. Kuva innoitti minut kaivelemaan toimistomme vanhoja kuva-arkistoja. Mehiläinen-lehteähän on julkaistu jossain muodossa ja eri nimillä vuodesta 1916, joten siksi myös kuvamateriaalia on kertynyt.

Valitettavasti arkistomme on lähinnä sekaisin laatikoissa olevia kuvia ja dioja. Joissakin saattaa lukea kuvaaja ja kuvan kohde sekä vuosiluku, mutta useimpien kuvien tiedot puuttuvat täysin.


 Martti esittelee mehiläispesää Mikkelin seudulla vuonna 1953.
Kuvan on ottanut 4H-maatalouskerhoneuvojana toiminut Olli Kervinen.

Pohjoismaisesta mehiläistutkijakongressista kesäkuusta 1959.
Kuvaaja E. Villlumstad.

Tästä kuvasta puuttuvat kaikki tiedot, mutta aika tyylikästä menoa!

Myös tämä mehiläistarhaaja ja kuvan ottaja jäivät pimentoon, mutt
kuvassa on jotain hyvin herkkää. Ehkä se on tuo harso kiedottuna lierihattuun
ja kesäinen luonto?

Unto Kaukonen on selvästi ollut jonkinlainen alan osaaja.
Tapani Herttuan valokuvassa hän poseeraa olkisen maskottipesänsä kanssa.

 

Kunhan ehdin skannata arkistokuvia lisää, niin laitan lisää otoksia julki. Ja jos jollakin on omissa varastoissaan lisää suomalaisen mehiläishoidon historiaa kartoittavia kuvia, niin niitäkin saa tietysti laittaa vaikka sähköpostilla.

Nyt pitäisi myös miettiä, miten ja mitä nykykuvista ja muista aineistoista pitäisi tallentaa jälkipolville.